Sairaanloisten hengentilain kuvaileminen on kertovalle kirjailijalle vaikeimpia tehtäviä, mikä ei aina ota onnistuakseen. Usein ovat sellaiset kuvaukset pintapuolisia, osaksi aivan epätosiakin, mutta usein koetetaan niitä kokonaan välttääkin.
Ja kuitenkin on elämän kuvaus epätäydellinen, jos henkiset sairaustilat jätetään pois. Me kohtaamme niitä elämässä useammin kuin itse tiedämmekään, sillä hengen sairaus, jonka syyt ovat niin monilukuiset, ei ole harvinaisempi, kuin joku muukaan sairaus.
Venäjän kirjallisuudessa löydämme lukuisia kertomuksia kaikenlaisista sieluntiloista. Melkein jokainen mainittava venäläinen kirjailija, niinkuin esim.: Gogol, Sollogub, Turgenjev, Pissemsky, Gontsharov, Tolstoi, Soltikov y.m. ovat sellaista esittäneet.
Mutta ei kukaan muu maailman kirjailija ole hengensairasten tilaa niin laajaperäisesti esittänyt kuin Dostojevsky. Hänen teoksessaan tapaamme melkein kaikki tilat ja kohdat, erakosta alkain, jonka elämä liikkuu säännöllisen ja sairaan tilan välillä, aina raivohulluun saakka.
Mutta ei ainoasti kuvauksiensa lukuun, vaan myös havaantojensa terävyyteen ja hienouteen katsoen ja kertomuksensa elämän todellisuuteen ja tarkkuuteen nähden on Dostojevsky merkittävä poikkeus. Venäläiset kirjallisuushistorijoitsijat asettavat hänet tässä suhteessa Shakespearen rinnalle ja nimittävät hänen koottuja teoksiaan täydelliseksi psychopathologiaksi, mikä on luonnontieteilijänkin arvoista. Käsittääksemme Dostojevskyn mestarillista esitystä, on oikeastaan lyhyt valmistus psychiatriassa tarpeellinen.
Kukin Dostojevskyn lukuisista romaaneista ja kertomuksista sisältää vähintäänkin yhden lajin hengensairautta. Seuraava kertomus tekee sentähden erityisen vaikutuksen, että kertoja itse on henkisesti sairas tyyppi ja itsekin nimittää itsensä sellaiseksi.
Oli ihmeteltävä yö, yö, jollaista vain nuorena eletään, arvoisa lukijani. Lukematon joukko tuikkivia tähtiä kimalteli kirkkaalla taivaslaella ja tuonne ylös silmäillessä täytyi ehdottomasti kysyä: "Onko mahdollista, että sellaisenkin taivaan alla elää oikullisia, pahoja ihmisiä?"
Onhan tuo lapsellinen kysymys, arvoisa lukija, hyvinkin lapsellinen, mutta se tuli useammin mieleeni kuin teille, hyvät herrat!… Puhuessani oikullisista, pahoista ihmisistä, muistan minä omituista kuljetustani koko tuona päivänä. Aamusta varhain rasitti minua raskasmielisyys. Äkkiä pälkähti päähäni, että kaikki pakenivat, kaikki jättivät minua. — Tietysti kysyy jokainen: "Kutka kaikki?" — Jo kahdeksan vuotta elän minä Pietarissa, enkä ole tuskin tuttavaakaan osannut hankkia.
Mutta mitä minulla on tuttavista? Ilman niitäkin on minulle koko Pietari tuttua. Senpä vuoksi näytti minusta ikäänkuin kaikki minut jättäisivät, kun koko Pietari yhdellähaavaa läksi liikkeelle ja meni maahuviloihinsa. Kamalalta tuntui minusta jäädä yksinäni ja myötäänsä kolme päivää juoksin minä murheessa ja tuskassa, tarkoituksetta, läpi kaupungin, käsittämättä, mitä minussa tapahtui. Jos menin yli Nevskyn tai kävelin kesäpuistossa tai pitkin virran rantaa — ei ainuitakaan kasvoja enään, joita olin tottunut kaiken vuotta kohtaamaan, määrättynä hetkenä, samalla paikalla.
He eivät luonnollisesti tunne minua, mutta minä tunnen heidät. Minä tunnen heidät tarkasti, minä olen tutkistellut heidän naamansa, minä iloitsen, kun he ovat tyytyväisiä ja tulen synkkämieliseksi, kun hekin synkistyvät. Minä olen milt'ei ystävyyden suhteissa erään ukon kanssa, jonka minä jokapäivä, määrätunnilla, kohtaan Fontankalla. Hän puhuu aina itsekseen ja huitoo vasemmalla kädellään, samalla kuin hän oikeassaan pitää pitkää, kultaisella päällä varustettua kierokeppiä. Hän on jo huomannut minut ja osoittaa vilkasta mielenkiintymystä minua kohtaan. Ell'en minä joskus, sattumalta, ole määrähetkellä Fontankalla, niin voin olla varma, että hän tulee levottomaksi. Sentähden olimme toisinaan vähällä tervehtää toisiamme, erittäinkin jos me kumpikin olimme hyvällä tuulella. Sitten taaskin, ellemme kahteen päivään olleet nähneet toisiamme ja kolmantena jälleen kohtasimme, tartuimme ehdottomasti hattuihimme, mutta vielä oikiaan aikaan oivalsimme asian oikian laidan, annoimme käden vaipua ja menimme myötätuntoisina toistemme ohitse.
Talotkin ovat minulle tuttuja. Astuessani pitkin katuja näkyy jokainen tunkeutuvan esiin, katselevan minua kaikkine ikkunoineen, ikäänkuin tahtoisivat sanoa: — "Hyvää päivää! kuinka voitte? Minä olen, Jumalan kiitos, terve ja toukokuussa saan minä vielä yhden kerroksen."
Taikka: — "Kuinka voitte? Minulla alkaa huomenna korjaus."
Taikka: — "Olin vähällä palaa ja olen kovin pelästynyt."
Minulla on lemmikkiä niiden seassa, läheisiä ystäviä, eräs niistä tulee tänä suvena käymään parannuksella arkkitehdin luona. Mutta sitten tulen minä jokapäivä menemään siitä ohitse ettei vain mitään tuosta parantamisesta tapahtuisi noin vain päällemmittäin. Älköön niin tapahtukokaan!
Mutta en koskaan ole unohtama erään vaalean ruusunvärisen talon historiaa. Se oli niin soma, kivinen, vähäinen huoneus, se katseli niin ystävällisesti ja kutsuvasti minuun ja niin ylpeästi kömpelöön naapuriinsa, että sydämeni iloitsi, niin usein kuin kuljin sen ohitse. Edellisellä viikolla astuskelin minä jälleen tuota katua pitkin ja kun minä silmäilin ystäväni puoleen, kuulin minä valittavaisen huudon: "He ovat minut tahrineet keltaisella värillä!" Raakalaiset! Eivät he ole mitään säästäneet, ei edes pylväitä eikä koristeita ja ystäväni on aivan kokonaan keltainen, niinkuin kanarialintu. Sappeni paisui partaittensa yli tästä näöstä enkä vielä tänäänkään voi tuota niin surkeasti rumennettua taloa jälleen nähdä, mikä tuonelan värillä siveltiin.
Näin saattaa nyt lukija käsittää mitenkä minä olen koko Pietarin kanssa tuttu.
Maininnut olen jo, että minua vaivasi levottomuus kolme päivää, kunnes vihdoin keksin syyn siihen. Kadullakaan ai löytänyt rauhaa. — Tämä ei ollut siellä eikä tuokaan ollut siellä ja mihinkä oli sekään mennyt? — Ja kotonani oli vielä pahemmin. Kaksi ehtoota vaivasin itseäni kysymyksellä: Mitä puuttuu minulta sitten tässä sopessani? Mikä tekee oloni täällä niin kiusalliseksi? Neuvottomana katselin minä viheriäisiä, savustuneita seiniä ja kattoa, missä riippui hämähäkin seittiä, joiden säilyttämisessä Matrena kunnosti itsensä. Minä silmäilin kaikkia huonekaluja, tarkastelin joka tuolia ja kysyin itseltäni eikö tuo paha siinä olisi? Sillä niinpiankuin ei tuoli niin seiso, niinkuin se eilen seisoi, niin olen aivan raivossani. Minä tähystelin ikkunaankin, mutta kaikki oli turhaa, ei tullut olo minulle vähintäkään helpommaksi. Sitten juolahti mieleeni kutsua Matrenaa ja antaa hänelle isällisiä varoituksia hämähäkin seitistä erittäinkin ja epäjärjestyksestä yleensä. Mutta hän vain kummastellen katseli minua ja meni, sanaakaan sanomatta, tiehensä ja hämähäkin seitit riippuvat vieläkin hyvin säilytettynä samassa paikassa.
Vihdoin, vasta tänä aamuna huomasin minä mistä oli kysymys! Voi! He rientävät kaikki ulos maahuviloihinsa! Anteeksi arkipäiväinen puheeni, mutta en ollut siinä mielessä, että voisin suuria sanoja sommitella, koska kaikki mitä Pietarissa oli eloa, oli lähtemäisillään maahuviloihinsa, tai oli jo niihin mennyt, — koska kukin säädyllisen näköinen kunnioitettava herra, joka otti isvossikan, näytti minun silmissäni kunnianarvoiselta perheenisältä, joka suoritetun päivätyön jälkeen matkustaa pois virkistyäkseen perheensä parissa maahuvilassaan… Koska kussakin ohikulkijassa oli jotakin niin omituista, mikä jokaiselle vastaantulijalle ilmoitti: "Minä, herrani, olen täällä vain noin sivumenneen ja kahden tunnin kuluttua matkustan maahuvilaan…"
Aukeni ikkuna, jota hentoset sormet, valkeat kuin sokeri, täristivät, ilmestyi soman tyttösen pää, joka kutsui luokseen erästä astioissa kasvavia kukkia kaupittelevaa kulkukauppiasta. Oitis tuli mieleeni ajatus, että näitä kukkia ostettiin ei ilahtuakseen niiden hyvästä hajusta kolkossa kaupungin asunnossa, vaan viedäkseen ne maahuvilaan.
Pian oli minulla sellainen menestys uudessa omituisessa keksinnössäni, että minä paljaasta ulkonäöstä, hairahtumatta, saatoin sanoa, millä maahuvilalla kukin asui. Kameny-Ostrovan (kivisen saaren) ja Apteekkari-saaren ja maahuvilain asukkaat Pietarihovin rautatien varrella, tunnettiin erinomaisesta loisteliaisuudesta, hienoista kesäpuvuista ja komeista ajopelistä, joissa he kaupunkiin tulivat. Pargolovan ja ympäristön asukkaat tekivät jo heti ensi silmäyksessä vaikutuksen järjellisellä vakavuudellaan. Krestovsky-saaren asujamet olivat vaatimattoman, iloisen ulkonäkönsä puolesta tunnettavat.
Kohdatessani pitkän jonon kuormavaunuja, mitkä kulkivat verkalleen, höllillä ohjaksilla, ja joissa oli kokonaisia vuoria huonekaluja, tuoleja, pöytiä, turkkilaisia ja ei turkkilaisia divaaneja ja kaikenlaatuista taloustavaraa, joiden päällä istui kukoistava keittäjätär varjellen haltijaväkensä omaisuutta niinkuin silmäterää — nähdessäni aluksia, jotka, kuormattuina kaikenmoisilla talontarpeilla, kulkivat Nevaa tai Fontankaa alaspäin saaria kohti, monistuivat kuormavaunut ja alukset kymmen- ja satakertaisiksi silmissäni. Minusta näytti ikäänkuin lähtisi kaikki liikkeelle vaeltaakseen suurissa matkueissa maahuviloihin, ikäänkuin koko Pietari muuttuisi erämaaksi. Vihdoin käsitti minut häpeän ja murheen tunto, sillä minulla ei ollut lainkaan paikkaa mihinkä minä maille menisin. Minä olin valmis matkustamaan jokaisessa kuormavaunussa ja jokaisen säädyllisen näköisen herran kanssa, joka oli ajopelit vuokrannut. Mutta ei kukaan, ei niin kukaan kutsunut minua. Minut unhotettiin kokonaan, minä olin tosiaankin vieras kaikille!