Kirj.
Suomensi M. Wuori
Porissa, Adolf Allardt, 1887.
Tekijältä.
Pyydän anteeksi lukijoiltani, että tällä kertaa päiväkirjan [Dostojevski julkaisi vuosina 1873, 1876 ja 1877 kuukausittain "Kirjailijan Päiväkirja" nimisen aikakauskirjan, joka sisälsi valtiollisia, kriitillisiä y.m. kirjoituksia. Marraskuun vihko v. 1876 sisältää yksistään tämän kertomuksen. Suomentaja.] sijasta sen tavallisessa muodossa annan ainoastaan kertomuksen. Mutta minä olen todellakin kirjoitellut tätä kertomusta suurimman osan kuukautta. Kaikissa tapauksissa pyydän, ett'eivät lukijat panisi tätä pahaksensa.
Nyt itse kertomuksesta. Minä olen nimittänyt sen "fantastilliseksi", vaikka itse pidän sen suurimmassa määrässä todenperäisenä. Vaan fantastillista siinä löytyy todellakin, ja juuri kertomuksen itse muodossa, jonka seikan pidän tarpeellisena edeltä päin selittää.
Asian laita on, näet, ett'ei se ole pelkästään sepitelmä eikä muistelmakaan. Ajatelkaahan mies, jonka itsensä surmannut vaimo makaa ruumiina pöydällä, muutamia tuntia sen jälkeen, kuin hän on heittäytynyt ulos ikkunasta. Mies on kovin liikutettu eikä ole vielä ehtinyt koota ajatuksiansa. Hän kävelee huoneessansa, kokien käsittää mitä on tapahtunut, "koota ajatuksensa yhteen kohtaan". Sitä paitse on hän täydellinen hypokondrikko, sellainen, joka puhelee itseksensä. Ja nyt hän puheleekin itseksensä, kertoo tapauksen, selittelee sitä itsellensä. Huolimatta näennäisestä johdonmukaisuudesta hänen puheessansa, puhuu hän välistä ristiin sekä hänen ajatuksiinsa että tunteihinsa katsoen. Hän milloin puolustaa itseään, milloin syyttää vaimoaan ja vaipuu sivuseikkoihin; ja hänen puheessansa ilmestyy sekä raakaa mieltä ja sydäntä että syvällisiä tunteita. Vähitellen hän todellakin saapi asian selville ja ajatuksensa kootuiksi "yhteen kohtaan". Joukko hänen herättämiänsä muistoja saattaa hänet ehdottomasti vihdoin viimein totuuteen: totuus ylentää ehdottomasti hänen mieltänsä ja sydäntänsä. Lopulta muuttuu kertomuksen tapakin, verrattuna sen sekavaan alkuun. Totuus esiintyy onnettomalle jotenkin selvänä ja näkyvänä, ainakin hänen omasta mielestänsä.
Siinä aine. Tietysti kestää kertomuksen juoksu muutamia tuntia, vuoroon keskeytyen ja sekaantuen; milloin puhuu hän itsekseen, milloin kääntyy hän taas ikäänkuin näkymättömän kuulijan, jonkun tuomarin puoleen. Näin on aina laita todellisuudessakin. Jos pikakirjoittaja olisi voinut kuunnella ja kirjoittaa kaikki paperille, niin kertomus ehkä olisi epätasaisempi, vähemmin viimeistelty, kuin tämä on, mutta psykoloogillinen kulku olisi minun mielestäni tullut olemaan sama. Ja tämäpä paperille panevan pikakirjoittajan olettaminen (jonka mukaan minä sitte olisin muodostellut, mitä oli kirjoitettu) onkin juuri se mitä minä tässä kertomuksessa nimitän fantastilliseksi. Vaan onhan tällaista osaksi jo usein ennenkin tavattu taiteen alalla. Victor Hugo on mestariteoksessaan, nimeltä: "Erään kuolemaan tuomitun viimeinen päivä", käyttänyt milt'ei samaa tapaa, ja vaikk'ei hän ole tuonut esille pikakirjoittajaa, niin on hän olettanut vielä suuremman epätodellisuuden, sen, näet, että kuolemaan tuomittu voi (ja että hänellä on aikaa) kirjoittaa muistelmia ei ainoastaan viimeisenä päivänänsä, vaan vieläpä viimeisellä hetkelläkin, jopa ihan viimeisessä silmänräpäyksessäkin. Vaan ell'ei hän tätä olisi kuvitellut, niin ei itse teostakaan löytyisi, — kaikkein todenperäisintä ja todenmukaisinta hänen kirjoittamistaan teoksista.
Ensimmäinen osa.
Kuka minä olin ja kuka hän on.
… Niin kauan, kuin hän vielä on täällä, — on kaikki vielä hyvin, voin käydä häntä katsomassa tuon tuostakin; vaan kun hän huomenna viedään pois ja — mitenkäs minä silloin yksin jään? Hän on nyt salissa pöydällä, kahdella yhteen pannulla pelipöydällä, vaan huomenna valmistuu arkku, valkoinen, valkoinen arkku… silkillä verhottu, vaan enhän minä siitä… Minä vaan kävelen kävelemistäni ja tahdon tehdä itselleni tästä selkoa. Nyt olen jo kuusi tuutia tahtonut sitä tehdä, vaan en saa ajatuksiani kootuiksi yhteen kohtaan. Seikka on se, että minä vaan yhä käyn ja käyn… Vaan se tapahtui näinikään. Annahan minä kerron sen järjestyksessä. (Järjestys!) Hyvät herrat, minä en ole mikään kirjailija, sen te kyllä huomaatte, vaan olkoonhan, minä kerron kuitenkin, niinkuin asian ymmärrän. Ja siinäpä koko kauhu onkin, että minä ymmärrän kaikki liian hyvin! Jos, tuota, tahdotte tietää, s.o. jos alkaa asian alusta, niin kävi hän silloin vaan luonani tavaroita panttaamassa voidakseen panna "Golos"-lehteen ilmoituksia, että, näet, niin ja niin, muudan kotiopettajatar, suostuu matkustamaan ja opetusta kotona antamaan j.n.e., j.n.e. Näin oli asia ihan alussa enkä minä tietysti eroittanut häntä muista; tuli kuin muutkin ja niin edespäin. Vaan sitte aloin eroittaa. Hän oli tuollainen solakka, valkoverinen, keskikasvuinen, minun kanssani aina kömpelömäinen, ikäänkuin häpeilevä (luulenpa, että hän oli kaikkien vieraiden kanssa samanlainen, ja minä olin hänelle, tietysti sama, kuin kaikki muutkin, s.o. jos ottaa ihmisenä, eikä lainanantajana). Niin pian kuin hän oli saanut rahansa, kääntyi hän heti ja meni pois. Ja aina ääneti. Toiset aina kiistelivät, pyytelivät lisää, tinkivät itselleen enempää; vaan hän ei koskaan, mitä annettiin… Minä varmaan vaan hämmennyn… Niin minua kummastuttivat kaikista enin hänen panttinsa: hopeiset kullatut korvarenkaat, huononpuoleinen medaljonki, — parinkymmenen kopekan arvoisia kaluja. Kyllä hän itsekin tiesi niiden olevan sen arvoisia, vaan hänen kasvoistansa näin niiden olevan hänelle kalliita, — ja todellakin oli tämä kaikki, mitä hänellä oli jäljellä isältänsä ja äidiltänsä. Sen sain perästäpäin tietää. Kerran vaan minä uskalsin hymähtää hänen kapineillensa. Se on… näettekö, sitä minä en koskaan muutoin tee, vaan olen aina kohtelias yleisöä kohtaan, puhun vähän, kohteliaasti ja ankarasti. "Ankarasti, aina ankarasti".
Mutta kerran toi hän minulle jätteitä (aivan sananmukaisesti) vanhasta oravannahkaturkista, ja silloin minä en voinut pidättää itseäni, vaan sanoin hänelle jotakin, ikäänkuin sukkeluuden tapaista. Hyvänen aika, kuinka hän punastui! Hänellä oli suuret siniset miettiväiset silmät, mutta nepäs silloin alkoivat hehkua! Vaan eipäs sanonut sanaakaan, otti vaan "jätteensä"; ja — meni tiehensä. Sillä kertaa minä tarkastin häntä ensiksi erityisellä tavalla ja aloin ajatella hänestä sellaista, s.o. juuri semmoista erityistä. Niin, muistanpa minä vielä vaikutuksenkin, s.o. niin sanoakseni, sen päävaikutuksen, kaiken synteesin: näet, että hän oli hirveän nuori, niin nuori, että oli kuin neljäntoista vuotias ikään. Ja kuitenkin oli hän silloin jo kolmea kuukautta vailla kuusitoista. Vaan enhän minä tätä aikonut sanoa, eikä se synteesi ollenkaan ollutkaan. Seuraavana päivänä tuli hän taas. Sittemmin sain minä tietää, että hän oli käynyt turkkineen Dobronravovin ja Moserin luona, mutta paitse kultakaluja eivät he ota mitään vastaan eivätkä siis puhumaankaan ruvenneet. Minä olin häneltä kerran ottanut vastaan kameenkin [eräs jalokivi] (ihan kelvottoman) — ja huomattuani sen sitte, kummastuin itsekin: paitse kultaa ja hopeaa en minäkään mitään ota panttiin, vaan häneltä otin kameen. Tämä oli silloin hänestä se toinen ajatus, sen muistan.
Sillä kertaa, s.o. Moserilta tullessaan, toi hän minulle merenkullasta tehdyn hammasluun sikaria varten — jonkin joutavan kapineen, joka olisi semmoisten kerääjälle kelvannut, vaan meille ei ollut minkään arvoinen, sillä mehän vaan huolimme kultakaluista. Koska hän nyt tuli tuon eilisen kapinan jälkeen, niin otin minä häntä ankarasti vastaan. Ankaruuteni, näet, on kuivassa kohtelussa. Vaan antaessani hänelle kaksi ruplaa, en kuitenkaan malttanut olla hänelle sanomatta hiukan närkästyneellä äänellä: "tämän teen ainoastaan teille! Moser ei semmoista kalua ottaisi vastaankaan". "Teille" — sanalle panin erityisen painon, ja juuri vississä tarkoituksessa. Olin, näet, vihoissani. Hän punastui taas kuultuaan tämän "teille"-sanan, oli vaiti, mutta ei viskannut pois rahoja, vaan otti, — sitä se köyhyys on! Vaan sekös punastui! Minä käsitin, että olin loukannut häntä. Vaan kun hän oli mennyt pois, niin kysyin itseltäni yht'äkkiä: "tokko tämä voitto hänen ylitsensä todellakin maksaa kahta ruplaa?" He, he, he! Muistan, että juuri tämän kysymyksen tein kaksi kertaa: "maksaako? maksaako?" Ja nauraen ratkaisin sen itsekseni myöntävästi. Hyvin silloin olin iloissani. Eikä se ollut mikään häijy tunne; minä tein sen tahallani, varta vasten tahdoin koetella häntä, sillä minussa alkoi yht'äkkiä liikkua omituisia ajatuksia hänestä. Tämä oli kolmas erityinen ajatukseni hänestä.