Perusteita.
Kauniin, monilahtisen ja saarisen veden rannalla K—n pitäjäässä keski-Satakuunassa on Paavolan rustholli. Sen asema on hyvin kaunis. Kolmelta puolelta piirittää sitä sinertävä vesi, joka kesäisinä aikoina kuohupäisinä aaltoina lainehtii sen lehtimetsällä peitetyitä rantoja vasten. Maa kohoaa vähitellen niemen keskustaa kohden, jolla talon rakennukset seisovat. Aaltoilevat viljavainiot ympäröivät niitä ja kohisevat haavat ja humisevat koivut ja pihlajat kaunistavat peltoin pientareet.
Näky-ala talosta on viehättävä. Länteen, ja etelään päin leviää kirkas R—veden pinta, jonka takaa siintävät tuuheat lehdikot, mitkä varjoavat haamottavia kyliä. Saaret siellä ja täällä ovat ikään kuin veteen asetetuita kukkas-vihkoja. Itäpuolelta näkyy noin virstaa leveän lahdelman takaa kirkko, joka kunnianarvoisasti kohottaa harjaansa taivasta kohden. Sen vieressä seisoo kellotapuli, josta Lauvantai-iltoina ja juhlain aattoina kuullaan rauhaa ja lepoa julistava juhlallinen kelloin ääni ja lepopäivinä Luojan ylistykseen ja palvelukseen kutsuva soitto ja sumeasti sointuvat ruumiskellot. Talon rakennukset eivät enää ole samat, kuin kerrottavamme tapahtuman aikana. Ai'an hammas on ne mitättömiksi syönyt ja uudet ovat sijaan rakennetut.
Taloa hallitsi, vuosia sitten, rikas onnellinen aviopari. Isäntä oli paikkakunnan miehiä ja häntä pidettiinkin suuressa arvossa. Emäntä oli oikea vaimoin esikuva. Hänen kätensä piti kodin aina miellyttävänä ja valvoi sen puhtautta; hänen lempeä luonteensa ja sävyisä käytöksensä oli esimerkkinä, jota jokainen koki kaikin voiminsa seurata.
Noin puolen virstaa Paavolasta pohjoiseen päin on korkea harju, joka estää kylmät pohjatuulet taloon tuntumasta. Sen rinteellä oli pieni torppa, jota nimitettiin Mäkeläksi. Uhkealta ei se näyttänyt eikä siitä enää olekaan jälellä muuta, kuin pari soraläjäksi muuttunutta muurin perustusta ja muutamia lahonneita alahirsiä. Asujina torpassa oli köyhä Mikko vaimoneen ja lapsineen. Ahkeruudellaan kokivat he voittaa kovan onnen tuottamat vastaukset, vaikka ei se aina tahtonut oikein menestyä. Mutta Paavolan haltioissa oli heillä aina turva puutteen aikoina. He eivät katsoneet ylön köyhää eikä tarvitsevaista; heidän talostaan ei milloinkaan lähtenyt kukaan auttamatta ja Jumala näkyi heidän armeliaisuutensa aina monin kerroin palkinneen.
Lapset ovat Herran lahjat.
Oli Sunnuntai-aamu Elokuussa. Ilma oli tyyni ja aurinko lähetti valaisevia lämmittäviä säteitään maahan. Kirkon kelloin ääni kaikui juhlallisesti rauhallisessa luonnossa. Pitkin laajaa R—veden pintaa kiirehti kirkkoa kohden suuria veneitä, joissa valkopaitaiset miehet ja naiset kilvotellen soutivat. Paavolasta kiirehti pieni kaksihankainen vene kirkkoa kohden. Siinä souti kaksi miestä ja kolmas ohjasi sen kulkua perästä. Veneen keskikohdalla istui kaksi pidellen kumpanenkin sylissään vaatekääryä, jonka sisästä silloin tällöin kuului pieniä kirahduksia ja vienoa hengen vetoa. Pian päästiin rantaan ja miehet kulettivat naisten kannettavat kirkkoon.
Jumalan palvelus ei ollut vielä alkanut, kun he astuivat sakastiin. Siellä avattiin kääryt. Toisessa oli Paavolan haltiaparin ensimäinen, jo kauvan toivottu ja ikävällä kaivattu lapsi, sirkeä tyttö, joka seurakunnan yhteyteen otettaissa sai nimen Lyyli; toinen sisälsi heidän torpparinsa, Mäkelän Mikon, ja hänen vaimonsa, viidennen lapsen, terävän poian. Hän sai nimen Johannes. Yhtenä päivänä olivat he syntyneet ja yht'aikaa he kastettiinki, jonka jälestä kulettajat aarteineen palasivat kotiinsa, toiset Paavolaan, toiset Mäkelään.
Iltapäivällä oli Paavolassa iloa. Sinne olivat kutsutut pitäjään papit, lukkari ja ympäristön rikkaat ja arvoisat isännät emäntineen ristiäisiä viettämään. Ravintoa ei puuttunut enempää, kuin iloakaan, sillä isäntäväki oli saanut lahjan, jonka tuloa jo monta vuotta olivat varronneet ja toivoneet. Semmoisen kunniaksi olisivat he mielellään uhranneet puolet rikkaudestaan, jos se vaan olisi kysymykseen tullut.
Mäkelän torpassa olivat asiat toisella kannalla. Iloisia kyllä oltiin sielläkin, mutta mitään pidontapaisia ei ollut. Äiti makasi vuoteessaan, pieni Hannes, joksi Johannesta lyhennetyllä nimellä nimitettiin, vieressään. Toiset lapset kävivät tuon tuostakin häntä katsomassa ja taputtelivat ilosta käsiään, kun saivat nähdä pienen veljensä pyöreät kasvot.
"Kukahan tuon noin korean poian meille toi?" huudahti viisi vuotias
Ida.
"Jokohan se tulee huomenna kanssamme ulos juoksemaan?" jatkoi häntä nuorempi Kalle iloissaan.
Äiti ei vastannut mitään, katseli vaan hymyillen lasten viatointa iloa.
Pian astui Mikko sisään. Hän oli käynyt Paavolassa, josta oli saanut kantamuksensa ruokatavaraa "tyttären tuliaisia," niinkuin sitä sanottiin. Lapset juoksivat häntä vastaan, mikä mitäkin kysyen. Isä levitti ruokia pöydälle ja perhe nautti kiitollisena rikkaan lahjoja ja ylisti Taivaallista isää, joka oli vaikuttanut armeliaisuuden tunteita varallisten sydämissä.
Pikku Hannes alkoi itkeä. Isäkin riensi katsomaan uutta armastaan. Hetken perästä valuivat suuret kyyneleet hänen silmiinsä ja suustaan kuului huokaus.
"Minkä tähden vuodatat kyyneleitä?" kysyi vaimo.
Hetken perästä vastasi mies: "Meille on lisääntynyt perhettä; meillä on nyt kuusi lasta. Me olemme köyhiä ja onnettomia; tuskalla ja vaivalla olemme eläneet tähän asti; miten voimme elää eteenpäin!"
Vaimo vastasi: "Mikko! Elä anna toiveidesi synkistyä; elä raskauta itseäsi huomisen päivän surulla. Olemmehan eläneet tähänkin asti, eikö Jumala voi meistä yhtä hyvin pitää huolta eteenpäinkin. Onhan kaikki lapsemme terveitä ja vilkkaita. Ja koska Jumala on meille taas lahjottanut yhden lisää, niin voimme olla iloisia siitä, ett'ei Hän ole meitä unhottanut ja että taas on yksi Herran enkeli, joka vartioitsee Hänen pieniänsä, ottanut asunnoksensa meidän matalan majamme. Koska Hän on uskonut pienen Hanneksen meidän kasvatettavaksemme taivaan valtakunnan jäseneksi ja perilliseksi ja lahjottanut hänelle sielun ja ruumiin, niin kuinka voisimme epäillä hänen vähemmistä tarpeistansa, vaikka kylläkin köyhiä olemme. Olkaamme iloisia, rukoilkaamme Jumalalta voimaa täyttääksemme pyhiä velvollisuuksiamme ja tehkäämme työtä, niin mailman vaivat, vaikka ne kyllä mustilta ja synkiltä eteenpäin ajatellen näyttävät, raukeavat tyhjään ja me saamme viimein Herran runsaasen armoon turvaten hyvällä omantunnon levolla kallistaa päämme hautaan ja uskalluksella sanoa: Herra! Tässä me olemme ja lapset, jotka meille annoit."
Näitä puhuissaan kirkastuivat vaimon silmät, joista myöskin muutamia kyyneleitä valui vaaleille poskilleen. Mikko huokasi syvään, mutta pysyi muuten äänetönnä; saman teki vaimonsa. Lasten viatonta ja iloista leikkiä katsellessa rauhottui vähitellen vanhempain sydämet ja Mikko rupesi taas katselemaan maailmaa paremmalta puolelta ja unhotti köyhyytensä, onnettomuutensa ja hän päätti valittamatta ryhtyä taas työhön, toivoen parempia aikoja ja siunausta toimillensa. Päätöksensä hän täyttikin. Perheensä eli entiseen tapaansa eikä Hannes näyttänyt paljoa lisäävän kuormaa vanhempainsa niskoille. Jos toisinaan murhe ja vastoinkäymiset pimensivät tulevaisuuden ja tekivät elämän tukalaksi, niin toisinaan oltiin taas toivossa rikkaita ja onnellisia; ja jos ei aina tunnettu lapsia niin suuriksi Herran lahjoiksi, kuin Paavolassa katsottiin Lyyli-tyttöä, niin ne sitä huolellisemmin kumminkin tulivat varjelluiksi maailman pahuudelta, jota rikkaiden usein on kovin vaikea estää parhaimmallakaan huolella ja tahdolla.
Kuolema on armoton.
Vuosia kului. Paavolassa elettiin onnellisina. Pieni, iloinen Lyyli oli isäntäväen suurin aarre. Hän kasvoi vilppaaksi tytöksi ja häntä rakastivat ei ainoastaan vanhempansa, vaan koko talon väki. Hänen mieluisin leikkikumppaninsa oli Mäkelän Hannes, joka usein kävi Paavolassa. Sen sallivatki Lyylin vanhemmat mielellään, koska hän oli hiljainen ja hyväntapainen lapsi.
Eräänä päivänä tuli Hannes taas Paavolaan. Koko päivä kului leikitessä. Illalla, kun hänen piti kotiansa lähteä lausui Lyyli: "Etkö tulisi meille asumaan, ettei aina tarvitsisi yöksi kotiisi mennä?"
"Tulen kyllä, jos saan tuoda isäni ja äitinikin tänne," vastasi Hannes.
"Minä tahdon pyytää äitini ottamaan sinun meille," vakuutti Lyyli ja ystävät erosivat. Mutta Lyyli piti lupauksensa. Hän meni äitinsä luokse ja rukoili häntä niin hartaasti Hanneksen edestä, että hänen oli mahdoton kieltää. Äiti lupasi toimittaa asian isälle.
"Kuuleppa ukkoseni!" lausui emäntä isännän tultua. "Minua on pyydetty toimittamaan sinulle erästä hyvin tärkeätä asiaa."
"No, mitä se?" lausui isäntä.
— "Mitä sanot tuosta, jos ottaisimme Mäkelän Hanneksen meille asumaan? Lyylin päähän pisti se ajatus tänään eikä hän tau'onnut pyytämästä ennen, kun lupasin siitä puhua sinulle. Se näyttäisi minunkin mielestäni kohtuulliselta, että huojentaisimme köyhän torpparimme kuormaa, koska ei meillä omat lapsemme estä sitä tekemästä ja varamme kyllä sen sallivat."